Joulukuussa jouluhäsäämistä tärkeämmäksi nousee usein ajatus uuden vuoden vaihtumisesta ja enemmän tai vähemmän pakollisista uuden vuoden kekkereistä. Missä? Kenen kanssa? Miten? Mitä päälle? Mikä on strategia? Missä parhaat bileet? Yhtä lailla joulukuuhun kuuluu jokseenkin hauraalta tuntuva ajatus siitä, että ihan just on tammikuu, ja se tarkottaa väistämättä kevään alkamista, ja kevät tarkoittaa aina jotain uutta.

Tätä vuotta leimaa myös jokseenkin kiehtovalta tuntuva New Age - henkinen ajatus Mayakalenterin tulkinnasta maailmanlopun meinigeissä. Mayakalenteria voi tulkita myös niin, että tämän vuoden loppumiseen liittyy yksi pitkälaskun päättyminen ja toisen alkaminen.[1] Eli jotain suurta ja mahtavaa saisi odottaa uudelle vuodelle? New Era?

Mutta vanhasta täytyy luopua, jotta uutta voi tulla tilalle. Ystäväni vie minut lopun aikojen kunniaksi Tamminiementien kahvilaan aistimaan aikaa, joka pysähtyi. Kahvila on turistihinnoistaan huolimatta pysäyttävä ja arvoituksellinen kokemus. En voi olla hiplaamatta lukuisia pystyynkuolleita ja kuivuneita ruusukimppuja, jotka ovat menettäneet värinsä joskus vuosituhannen alussa - tai ehkä aiemmin. Olemme ainoat asiakkaat ja taistelemme kakkupöydän yltäkylläisyyden ongelmissa. Ikkunoista vetää ja jostain takahuoneista kuuluu kehotus juoda kahvia niin paljon kuin sielu sietää. Kakku on taivaallista ja heittäydyn hetkeksi unelmoimaan elämisestä jossain vastaavassa paikassa. Jossain, jossa elämän merkitys löytyy kakkujen leipomisesta ja kuivuneiden ruusukimppujen kauneuden ymmärtämisestä. Jossain, jossa aika katoaa.

Tämä vuosi loppuu parin viikon päästä. Se tarkoittaa, että alkaa uusi vuosi tai uusi aika. Väistämättä se saa ajattelemaan mistä kaikesta luovun tämän vuoden puolella saadakseni jotain vähintään yhtä hienoa tilalle. Joskus tuo luopuminen on yksinkertaista; tavaroita, ajatuksia, turhia lahjoja, jotain ylimääräistä, josta on ehkä toisaalla enemmän hyötyä. Luopuminen voi olla myös haastavaa; työpaikkoja, unelmia, käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia, ihmissuhteita, tai muistoja jotka ovat vaan liian hauraita kannettavaksi mukana..

Kukin luopuu tavallaan. Toiset lakaisee maton alle. Toiset touhuaa niska limassa. Toiset kävelee päin talvimyrskyä ja uskoo, että kärsimällä ja taistelemalla ei voi kuin voittaa. Toiset istuu hiljaa, tuijottaen tyhjyyteen. Mutta kaikki luopuu jostain. Ja hyvä niin, muuten kaikkialla olisi kuten Tamminiementien kahvilassa. Aika olisi pysähtynyt, eikä kukaan tulisi tilkitsemään vetäviä ikkunoita.

Jonkin uuden kynnyksellä, 

Milla Minerva Mertanen

Milla työskentelee Ellun Kanojen trainee-ohjelmassa